28.11.2012

Sairaspäivä, vapaapäivä







Vietän sairaspäivää pienessä kuumeessa itsekkäästi yksin kotona. Lapsi viihtyy päiväkodissa kuitenkin paremmin kuin räkäisen ja väsyneen äidin kanssa neljän seinän sisällä. Puhumattakaan äidistä, joka puolestaan viihtyy paremmin yksin kotona räkäisenä ja väsyneenä, kuin neljän seinän sisällä hyperenergisen ja muuten tosi ihanan puolitoistavuotiaan kanssa. Ja sen kerran kun viettää arkivapaata valoisan aikaan, on tietenkin kipeänä. Olisi nimittäin pihahommaa: tilusten tien puoleista osuutta koristavat tällä hetkellä kukkeat orapihlajakasat viikonloppuisen aidan typistämissession jälkeen. Piha tuntuu omituisen avoimelta ja paljaalta katseille, kun toistametrinen pensasaita on tiessään. Ja se pistää tuntemaan nolostusta pihan ja talon suhteen. Meillä kun ei ole juuri laiteltu paikkoja tip top -kuntoon, eikä oikein edes ole näkyvissä yritystä siihen suuntaan. Nolostuksen tunne lienee kuitenkin melko turha, sillä asuinalueemme on mukavan lunki. Mutta silti.

Minua ompelututtaa. Neulotuttaa. En osaa päättää, mitä tekisin, vai pesisinkö pyykkiä. Tai jaksanko ylipäänsä tehdä oikeasti mitään. Kauheasti päänvaivaa. Jumitun vaan selailemaan tätä Kotipalapelin kautta bongattua Hey Look-sivustoa, kauheasti kaikkea ihanaa.

26.11.2012

Rakkauvella




Rakkaudella ja innolla leivottuja. Ei aina ihan taikinalevyn keskeltä, mutta mitä se haittaa jos ukolta puuttuu jalat tai sydämestä oikea neljännes. Mamma kokeili Pinterestissä näkemästään innostuneena sulattaa piparitalojen ikkunaklaseiksi nallekarkkeja, hyvin toimi vaikka hieman kuplikin yli. Vielä odottavat kuorrutusta, muut piparit tulivat eilen miltei kokonaan syödyiksi ystävien yhteisellä glögihetkellä.

Glögihetkiä kyllä tarvitaan. Marraskuu on pimeämpi ja pitempi kuin koskaan, ja se alkaa jo painaa muutenkin raskauteen taipuvaista mielialaa.

24.11.2012





Pihavalot on ripustettu. Viikolla ei näemmä ehdi tekemään juuri mitään ylimääräistä, tai sitten luulen että sekin aika menee vain talvihorrosteluun. Tänään piirsin ja kohta tehdään pipareita puolitoistavuotiaan kanssa. Ekaa kertaa. ♡

18.11.2012







Usein mietin kuvia ladatessani, minkä tarinan kuvat kertovat. Tämänpäiväisestä sarjasta en tiedä ollenkaan. Ehkä sen, että on niin pimeää että ennen puoltapäivää piti laittaa jo valot takaisin. Ehkä sen, että usein pitää valita kuvauksen ja tekemisen välillä. Jos kuvaa, ei tule tehtyä uutta kuvattavaa. Jos tekee, ei ole kuvia näytettäväksi täällä. Ehkä kuvat voisivat kertoa senkin, että vuosi lähestyy loppuaan, ja pimeyttä häädetään tässäkin kodissa useiden pienten valojen avulla.

Joskus toki voisi olla sanomatta mitään, ja antaa kuvien puhua puolestaan.

15.11.2012

Isänpäivänä


Isänpäivä oli ja meni. Juhlallisuuksia vietettiin perhepiirissä yhteisbrunssilla, jonka viettämiseen jopa kuumeileva puolitoistavuotias reipastui. Tarjolla oli humoristisen näköinen kuorrutetuin lihapullin somistettu lohivoileipäkakku (älkää pyytäkö minulta kakunkoristusvinkkejä, minulla ei niitä ole), salaattia monine lisukkeineen, hieman lyttynäisiä skonsseja ja kahvin kera jäätelöä sekä vanhoja tuttuja biscotteja. Seuraavana päivänä sade vei lumipeitteen, ja nyt on ehkä hieman pimeää ja kosteaa tuolla ulkotiloissa. Pihan jouluvaloja en ole vielä saanut ripustettua, mutta kuvasarjan viimeiset kuvat otettuani siivosin hyllynreunukset ja kaapinpäälliset uuteen uskoon.

Tässä kaupungissa avataan kuulema sunnuntaina joulu. Itse ajattelin siirtyä joulufiiliksiin hieman myöhemmin ja istua sen sijaan vielä ainakin neljän elokuvan verran leffateatterissa, onhan tätä taajamaa siunattu varsin oivallisella pikku elokuvafestivaalilla.

p.s. Sangen vähän on viime aikoina hellinnyt aikaa kotoiluun ja sen taltiointiin. Ajatuksia päässä on sitäkin enemmän, aikaa ja energiaa kuitenkin vain rajallisesti. Harmillista.

7.11.2012

Lukemista




On kausia. On neulontakausia, leivontakausia, ruuanlaittokausia. Ompelukausiakin ehkä, tosin yleensä väännän ompelukseni hampaita kiristellen ja toivoen, että olisi jo valmista. Nyt meneillään on kuitenkin lukemiskausi, enkä voi rauhoittua aloilleni ilman paperinivaskaa sylissäni.

Aiheutin itselleni sunnuntaina huonon olon juoksemalla ennen junan lähtöä ympäri Helsingin ydintä, tavoitteena hankkia matkaevästä, noutaa tavaraa ystävältä - minulla on nyt hallussani 13 mustavalkoraidallista paitaa, joista tulee joskus vielä ehkä jotain tai ainakin matonkudetta - sekä ostaa jotain kivaa pikku matkalukemista. Ja kaikki tämä 50 minuutissa. Onnistuinkin. Lehtivalikoima oli suurinpiirtein nähty jo kotikaupungissani, mutta rautatieaseman pokkaripuoti ei yleensä petä. Nappasin sieltä Chris Cleaven The Other Handin, eikä kirjan takakansi - jossa kieltäydytään selkeäsanaisesti kertomasta mitään kirjan juonesta -  tuottanut pettymystä sekään. Omasta hyllystä oli jo aiemmin löytynyt minulta vielä lukematta jäänyt Ron McLartyn The Memory of Running, joka lähtöasetelmastaan huolimatta on onnistunut vetäisemään imuunsa. En nähkääs uskonut hirveästi innostuvani kirjasta, jonka päähenkilö on 43-vuotias ylipainoinen Forrest Gump-tyyppinen, alkoholille perso mieshenkilö. Väärässä olin.

Ja sitten vielä löytyi tänään ruokakaupan hyllystä tuo juuri ilmestynyt Koto Living. Olen aika kranttu lehtieni suhteen, sillä en ole sen enempää naisten- kuin muotilehtienkään lukijakuntaa. Sisustuslehteä saatan selata hetken aikaa, mutta en yleensä osaa samaistua kameraa varten aseteltuihin koteihin, tai täältä-voit-ostaa-tämän-kuvassa-nähdyn-tuotteen-tai-jotain-melkein-samanlaista -henkisiin tuotekollaaseihin. Aika usein valitsenkin sitten hyllystä jotain vieraskielistä, joka ei oikein lukeudu mihinkään kategoriaan. Koto Living vaikuttaakin siksi kovin virkistävältä lisältä suomenkieliseen lehtivalikoimaan, vaikka olenkin selaillut vasta muutaman ensimmäisen aukeaman. Suuttuisikohan joku, jos kutsuisin lehteä hyvällä tavalla kotikutoisen oloiseksi, sellaiseksi joka ei ota itseään ihan liian vakavasti? Minusta "kotikutoinen" kun on hyvä adjektiivi, ilman halventavaa sävyä. Ostanen seuraavankin numeron.

Korkattiin myös glögikausi. Hyvää tuo ruotsalaisten tekemä omenainen maustejuoma.

6.11.2012

Lämmin talviolo






Tänään lämmitti ystävältä saatu kirje ja kertomus siitä, kuinka hän otti onnellisuutensa - ja terveytensä - omiin käsiinsä ja muuti elämässään sen, mikä ei ollut hyvin. Se teki minut iloiseksi ja ylpeäksi, vaikka kuulostaakin holhoavalta. Sitä on nyt liikkeellä. Useampikin ystävä on viime aikoina päättänyt tulla onnelliseksi ja aloittanut sen omasta itsestään - kuka laihduttaen, kuka rohjeten katsoa ongelmiaan silmiin. Olen iloinen ja ylpeä heidän kaikkien puolestaan.

Viikonloppuna vietettiin kymmenpäisen kaveriporukan 300-vuotisjuhlia pääkaupungissa. Visiittini oli pikainen, ja kaupunki pyhäpäivän hiljentämänä sangen erilainen. Tuntui melkein, kun en olisi pikkukaupungistani lähtenytkään. On korvaamatonta olla edes kerran, kahdesti vuoteen rakkaan ihmisjoukon turvallisesti ympäröimä.

Kotona sisään siirretyt pelakuut puhkesivat uudestaan kukkaan. Hyppäsin avokadopastakelkkaan, mutta en ole vielä kertaakaan tehnyt kyseistä ruokaa aivan alkuperäisellä reseptillä - johtuen pitkälti siitä, etten kaupassa ollessani koskaan joko löydä tai muista ostaa kaikkia aineksia. Hyvää tulee silti, ruokakaapin sisällön avulla improvisoidenkin.

1.11.2012

Kakkua!


Päivän paras aikaansaannos. Nyt ei kuosit irtoa, ja tulin sanomaan sen tänne. Mutta kakku, siinäpä hyvä ja mieltä lämmittävä ajatus nyt käsinkirjoitukseksi muutettuna.

Tekijänä olen sitä tyyppiä, jonka tekemiseen kuluu aikaa mitä hyvänsä teenkin. Ja kaksinkerroin silloin, kun kyse on suunnittelusta. On puuduttavaa työstää tuntitolkulla työtä, jonka voi loppujen lopuksi vain todeta kaipaavan kunnon yöunia jalostuakseen tai tullakseen tiensä päähän sellaisena kuin on. Aniharvoin saan ykösyrittämällä valmista jälkeä; ajattelen kai liikaa, tavoittelen turhan hulppeita, mikä liekään syy. Joidenkin käsi tuntuu liitävän paperin yllä kuin lumottu lintu, loihtien yksinkertaisia ja vaivattomia maailmoita. Minun maailmani ovat aina olleet monimutkaisia, mikä on hassua sikäli, että pidän juuri yksinkertaisesta ja vaivattomasta. Mutta näin se menee, minä työstän komplekseja, raskaita maailmoitani ja nautin samaan aikaan toisten ilmavasta ilmaisusta. Syön kakkuni ja pidän sen, myös.