19.1.2016

Lumipesu





Sarjassamme matalan kynnyksen bloggausta: kerro, mitä teit tänään. Tai eilen, tai viikonloppuna. Tämä kertomus sijoittuu sunnuntaihin, ja kertoo siitä kun siivouksen yhteydessä kannoimme kaikki alakerran matot hankeen lumipesulle. Pakkasta oli ainoastaan -18°C, ja nyt muistelenkin tuota leutoa säätä lämmöllä täältä kymmenen astetta kylmemmästä tulevaisuudesta.

 

Lapset jaksoivat olla pihalla kokonaiset kaksikymmentä minuuttia, itsellä aikaa hujahti varmaan tunti kun matot eivät jostain syystä pesseetkään itse itseään, ja puolisolta kesken jääneet lumityöt (kaksivuotias apuri oli sitä mieltä että ulkotyöt hoituvat parhaiten sisältä lämpimästä käsin) teki mieli hinkata loppuun palan painikkeeksi.

 

Nämä matot ovat ainoat itse kutomani. Olisi mukavaa kutoa enemmänkin, kun vain osaisi järjestää aikaa.

6.1.2016

Paluu arkeen



Huomasin että yhtäkkiä on kulunut lähes puolitoista vuotta siitä, kun edellisen kerran päivitin blogiani. En kuitenkaan ole poistanut vuosia tauolla ollutta Ihan Tavallista maailmaani täältä, ties mistä syystä. Toivoin varmaankin palaavani blogin pariin, kun aika on parempi. Yllättäen uuden vuoden 2016 ensimmäisinä hetkinä minusta alkoi tuntua, että ehkäpä tuo aika on koittanut nyt. Ehkäpä on aika koittaa, miltä kirjoittaminen nyt tuntuu.



Kun aloitin tämän blogini viisi vuotta sitten, olin keskellä muutosta. En ollut vielä valmis, mutta koin vahvasti olevani tulossa joksikin. Olin juuri valmistunut, muuttanut takaisin kotikaupunkiini ja mietin kovasti, miten työllistyisin tekstiilimuotoilijana edes johonkin etäisesti ammattitaitoani vastaavaan työhön alueella, jossa muotoilijan pestejä on harvassa - jos ollenkaan. Onnistumisen kokemuksia minulla oli edeltäviltä vuosilta vähän, ja varmasti epäilin itseäni ja mahdollisuuksiani aika lailla. Olin blogannut ennenkin -itseasiassa jo useita vuosia- lähinnä itseäni varten mutta aina toivoen, että sitä lukisi joku muukin. Blogi oli minun paikkani, ääneni maailmassa. Olen täällä, olen olemassa! Sama se, vaikka tuon äänen kuulisikin vain muutama.



Blogin nimi Ihan Tavallinen tulee omaamastani ihantavallinen-syndroomasta: olen aina kokenut olevani en-mitenkään-kovin-erityinen verrattuna muihin, ihan tavallinen siis. Tuolla tavallisuuden kokemuksella ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä todisteet osoittavat; se on, kuten sanottua, tunne jossain sisimmässä mitä ei rationaalisella ajattelulla voi muuttaa. Toisaalta ihantavallisuus on arvo, johon pyrin: "Miksei mistään löydy IHAN TAVALLISTA kirjahyllyä?" valitin, kun huonekaluliikkeistä löytyi vain ovellisia kirjakaappeja (liian kalliita ja kartanomaisia makuuni) tai matalia mappihyllyjä (liian rumia). Blogin nimeksi tuo sanapari valikoitui siksi, että olin päättänyt kääntää tavallisuuteni voimavaraksi. Kyllästytti törmätä aina käsitykseen, että olisi jotain pahaa olla "ihan tavallinen"; eihän kukaan meistä voi rehellisesti olla muuta kuin ihan tavallisia omia itsejään, kaikki muuhan on teeskentelyä! Kai perimmäinen filosofia tässä ajatuskulussa on se, että vain myöntämällä oman tavallisuutensa voi ihminen aidosti nousta kaiken tavanomaisuuden yläpuolelle. Taitaa kuulostaa hieman pröystäilevältä, mutta koen allekirjoittavani tuon ajatuksen edelleen.



Bloggaamisessa pidin kirjoittamisen ja valokuvauksen yhdistämisestä, oman arkeni kuvaamisesta ja samalla sen glorifioimisesta ilman kovin tarkkaa aiherajausta. Halusin tarkastella elämääni vähän kuin ulkopuolisen silmin, iloita tavallisen arjen saavutuksista ja kauniista hetkistä. Sitten elämä pikkuhiljaa muuttui saapuen lopulta tilanteeseen, jossa aika tai jaksaminen oli aina kortilla, ja yhden blogipostauksen laatimiseen vaadittava parituntinen tuntui tyhjänpäiväiseltä uhraukselta verrattuna siihen, että saman ajan voisin käyttää laittaen kunnon ruokaa tai ihan vaan leväten. Minulla oli kaksi pientä lasta ja ystäväni kanssa perustettu kasvava yritys, jossa todellakin kaikista epäilyistäni huolimatta onnistuin työllistämään itseni parhainta ammattitaitoani hyödyntäen. Joten miksi ihmeessä käyttäisin vähäistä jäljelle jäävää energiaani ja vapaa-aikaani kotielämäni blogaamiseen... sen sijaan että nauttisin siitä? En myöskään ollut kovin inspiroitunut kotielämästäni. Kaikki oli aina lasten jäljiltä (lue: allekirjoittaneen omilta jäljiltä), enkä jaksanut elää ainoastaan siivousta, tiskausta ja pyykkäystä varten.




No, mitäs sitten? Olenko nyt tullut takaisin? Onko elämäni muuttunut? Rehellisesti sanottuna en tiedä. Kaipaan blogaamista jollain tapaa, ja ehkä viime aikoina on tosiaan tuntunut, että elämä on ottanut hieman rauhallisemman kurssin. Kaikki kotona on kyllä edelleen jatkuvasti lasten jäljiltä sekaisin (lue: edelleen allekirjoittaneen omilta jäljiltä), enkä vieläkään jaksa elää siivousta ja pyykkäystä varten. Kaipaan kuitenkin elämäni kauniiden puolien dokumentoimista, sen paketoimista sievään pakettiin (ei kuitenkaan liian sievään, sillä se olisi arkeni vääristelyä). Ajattelin tänään, että voinhan uuden vuoden kunniaksi antaa blogille taas mahdollisuuden. Laatia yhden tekstin viikossa sen sijaan, että pyrkisinkään tiiviimpään julkaisutahtiin. Antaisin aikaa blogaamiselle, keskittyisin kirjoittaessani yhteen asiaan sen sijaan, että yrittäisin ahtaa sata asiaa yhteen postiin. En pitäisi kiirettä, olisin huolellinen.

Kaiken sen, uuden alun ja uuden vuoden, ihantavallisuuden, arjen kauneuden ja joululoman loppumisen kunniaksi tarjoilen teille kuvia ihan tavallisista loppiaisen lettupäivällisistä. Kyllä, tänään söimme (jyttejauho)lettuja smetana-kylmäsavulohi-suolakurkkutäytteellä päiväruuaksi. Päivällinen päättyi nelivuotiaan maatessa kiukuten lattialla kun hänen ei annettu a) pyöritellä lettua kädessään palloksi ja b) syödä suoraan lautaselta kuin possu. Harmillisesti tämä ei tallentunut kameraan, sillä olin juuri päättänyt keskittyä nauttimaan arjestani sen tallentamisen sijaan. ;)