Meidän talo
Puolitoista vuotta sitten kävimme katsomassa erästä vuonna 1952 rakennettua omakotitaloa kotikaupunkini keskustan tuntumassa. "Että nähtäisiin, mitä se voi pahimmillaan olla", sanoin miehelleni, joka ei ollut talosta kovin innoissaan. Eikä ihme: talossa oli käytössä vain keskikerros - eli 2h+k - ja kellari, yläkerta oli kattovuodon takia kylmillään. Välitystoimiston kuvat ja puhelinkeskustelu välittäjän kanssa eivät ostohaluja juuri herätelleet, mutta koska talon sijainti, rakennusaika ja hinta tuntuivat sopivilta, ajattelin ettei katsomalla mitään häviäkään. Emmehän me edes olleet vielä taloa ostamassakaan, kunhan haaveilimme. Tai siis minä haaveilin.
Noh. Tässä sitä nyt ollaan. Todellisuus ei siis ollut ihan yhtä karmea kuin etukäteen luulimme, vaikka tekemistä riittääkin: yläkerta on edelleen kylmillään ja kellari rakastavan saunanrakennuskäden kosketusta vailla. Talossa on enemmän potentiaalia kuin meillä on Tuumasta toimeen -asennetta, mutta ei kai tässä ole mihinkään kiire. Taloa tullaan laittelemaan laiskansutjakasti ja pienellä budjetilla. Mikä ei mahdu viisivuotissuunnitelmaan, siirtyy kymmen- tai viisitoistavuotissuunnitelmaan . Itse vaan kovasti toivon, että viisivuotissuunnitelman puitteissa toteutuisi sekä kellariremontti (etenkin iso puusauna!) että yläkerran haltuunotto. Ihan noin niinkuin pään hajoamisen elintilan lisääntymisen kannalta.
Noh. Tässä sitä nyt ollaan. Todellisuus ei siis ollut ihan yhtä karmea kuin etukäteen luulimme, vaikka tekemistä riittääkin: yläkerta on edelleen kylmillään ja kellari rakastavan saunanrakennuskäden kosketusta vailla. Talossa on enemmän potentiaalia kuin meillä on Tuumasta toimeen -asennetta, mutta ei kai tässä ole mihinkään kiire. Taloa tullaan laittelemaan laiskansutjakasti ja pienellä budjetilla. Mikä ei mahdu viisivuotissuunnitelmaan, siirtyy kymmen- tai viisitoistavuotissuunnitelmaan
Kommentit
Lähetä kommentti