Alla unisen oksiston

Alla unisen oksiston / valoa kummallista on, / metsän sisällä taikatie, / ei mistään tule, ei mihinkään vie. / Varjoni karkasi. Vailla oon / ruumista. Liuonnut kuutamoon. / Askel jää ilmaan irralleen. / Käteni koskee tyhjyyteen.

En ole koskaan ollut oikein runouden ystävä, mutta Aaro Hellaakoski kolahti teini-iässä ja kolahtaa edelleen. Osaan kyseisen pätkän ihan ulkoa, mikä on todella harvinaista. Myös "Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki" -mietelmä on kyseisen herran käsialaa. Vuosien mittaan osoittautuu vaan yhä enemmän ja enemmän totuuden sanoiksi se. Ja tänään, lumista pihaa ihmetellessäni tuo ylinnä luettu värssy putkahti mieleeni, unisen ja lumisen oksiston alla, vaikkei yö ja täysikuu olekaan. Mutta pehmoisesta lumipeitteestä huolimatta jotain keväistä on jo taivaan valossa ja tuulessa, eikö? Sisällä liityin narunkieputtajien alati kasvavaan joukkoon ja aloitin pitkään suunnitteilla olleen koristeoksakokoelman laatimisen.

Hellaakosken lisäksi lempirunoilijoihini kuuluu ystäväni Helmi, mutta jostain syystä tuo jälkimmäinen ei ole vielä julkaissut mitään vaikka materiaali on aivan - kyllä - helmeä. Helmi, miksi?